Sherwood Smith: Crown Duel & Court Duel

It took a moment for the words to register – for me to realize he did not know who I was! His eyes narrowed; he had seen my reaction, then – and I stirred, which effectively turned my surprise into a wince of pain.
"Name?" he said again. His voice was vaguely familiar, but the vagueness remained when I tried to identify it.
"I am very much afraid," he said presently, "that your probable future is not the kind to excite general envy, but I promise I can make it much easier if you cooperate."
"Eat mud," I croaked.

Sherwood Smith: Crown Duel (1997) & Court Duel (1998)

Tämä kuulostaa melkein pahimman luokan historialliselta hömpältä: on kapinallinen kreivitär, joka joutuu vihollisensa, Shevreathin markiisin armoille. Tuosta ei kuitenkaan seuraa sitä mitä odottaisi vaan ensin vallankumous (Crown Duelissa) ja sitten sen jälkeistä hallinnon uudelleenjärjestelyä (Court Duelissa). On mukana rakkauttakin ja vauhdikkaita ja yllättäviä juonenkäänteitä. Ja mielenkiintoinen fantasiamaailma.

Tällainen lähinnä tytöille suunnattu fantasia ei juuri saa huomiota eikä sitä juuri käännetä, ikävä kyllä. Minulle nuo ovat juuri sopivia, olen lukenut ne useampaan kertaan. Ja markiisi on yksi suurimmista kirjallisista ihastuksistani.

Angie Sage: Flyte

As the silver spiral stairs slowed to a smooth halt on the ground floor of the Wizard Tower, Septimus jumped off and made his way across the Great Hall, hopping from side to side to try to catch the fleeting colours that played across the soft sanlike floor. The floor had seen him coming and the words GOOD MORNING, APPRENTICE ran across the shifting patterns and flitted in front of him as he made his way over to the massive solid-silver doors that guarded the entrance to the Tower.

Angie Sage: Flyte Septimus Heap Book Two. Bloomsbury 2006.

Nykyään on vaikeaa välttää vertailua Harry Potteriin, varsinkin jos kustantamo on Bloomsbury ja päähenkilö orpo ja mukana on kaikenlaisia velhoja ja noitia. Tästä sarjasta kyllä löytyy jotain yhtäläisyyksiä, Heapin velhoperhe muistuttaa kovasti Wealeyn perhettä, tosin vain lasten suuren lukumäärän ja elämän yleisen kaaoksen takia. Muuten yhtäläisyydet ovat fantasia yleisiä kliseitä, tässäkin taistellaan pahuutta vastaan.

Siskoni löysi tämän ensimmäisen osan kirjakaupasta sattumalta, minä taas toisen osan (ja se tulee päätymään siskoni kirjahyllyyn, en minä tee mitään toisella osalla), vielä ainakaan siitä ei ole tullut Ilmiötä. Toisaalta se on hyvä, toisaalta Septimus Heapin tarina on niin sympaattinen että sen toivoisi saavan enemmänkin julkisuutta. Tuo sympaattisuus erottaa sen keskinkertaisemmasta nuorten(vai lasten)fantasiasta, samoin kuin elävästi kuvattu maailma ja ympäristö. Pidän myös lapsisankareiden kuvauksesta, he ovat toimeliaita ja aikaansaavia mutta eivät ärsyttäviä eivätkä angstisia.

Terry Pratchett: Going Postal

"NEITHER RAIN NOR SNOW NOR GLO M OF NI T CAN STAY THESE MES ENGERS ABO T THEIR DUTY", Moist read aloud.
"What the hell does that mean?"
"The Post Office Was Once A Proud Institution", said Mr Pump.
"And that stuff?" Moist pointed. On a board much further down the building, in peeling paint, were the less heroic words:

DON'T ARSK US ABOUT:
rocks
troll's with sticcks
All sorts of dragons
Mrs Cake
Huje green things with teeth
Any kinds of black dogs with orange eyebrows
Rains of spaniel's
fog
Mrs Cake

Terry Pratchett: Going Postal. A Discworld novel.

Olen lukenut Terry Pratchettia kymmenisen vuotta, ensin käännöksinä ja, kielitaitoni kartuttua, sitten englanniksi. Käännöksissä sanaleikit ja vitsit kärsivät, ne saattavat mennä muutenkin ohi (Soul Music -kirjassa sankarin nimi oli muistaakseni kymriä ja kääntyi suunnilleen Buddy Hollyksi). Välillä hänen kirjansa ovat hauskoja, välillä ne ovat liian riippuvaisia nokkelasta ideastaan. Suosikkini on The Truth, tarina kirjapainotaidosta ja sanomalehtien keksimisestä, vähiten pidän kai tuoreista sotatilanteista kertovista kirjoista vaikka niitä onkin kehuttu vakavamman aiheensa vuoksi.
Terry Pratchettin kirjojen kuvailu on vaikeaa. Ne ovat fantasiaparodiaa, tosin harvemmin niissä parodioidaan fantasiakliseitä vaan vaikka elokuvateollisuutta ja rock-musiikkia. Ne eivät myöskään välttämättä edes ole parodioita tai hauskuudestaan huolimatta kevyitä aiheeltaan (Night Watch ei ollut edes kovin hauska vaan aika synkkä). Kirjat sijoittuvat Kiekkomaailmaan, nimensä mukaisestti litteään maailmaan, joka lepää neljän elefantin selässä, jotka seisovat jättiläiskilpikonnan selässä (vai toisin päin?). Maailmasta löytyy noitia ja velhoja ja kääpiöitä mutta se on perusfantasiaa teollisempaa. Monien suosikki on hyvin sympaattinen viikatemies.

Going Postal oli hauska. En tiedä onko sillä sen kummempaa sanomaa, muuta kuin se että ihmiset haluavat uskoa ihmeisiin ja haluavat tulla huijatuiksi. Kirjan sankari oli harvinaisen sankarillinen, siihen nähden että hän on kuolemaantuomittu rikollinen, joka saa mahdollisuuden nostaa postilaitos uuteen kukoistukseen (se on vaarallinen tehtävä). Kirjasta löytyy myös sopivan kyyninen ja synkkä sankaritar, filatelisteja ja nörttejä.
Onneksi minun ei tarvitse arvostella kirjoja elääkseni, en tuostakaan keksi muuta sanottavaa kuin että se on hauska. Nauroin ääneen.

Suunnanvaihdos

Tunnen syyllisyyttä projektini epäonnistumisesta ja nyt tunnustan tappioni. Yritän kyllä lukea vakavampaakin kirjallisuutta mutta en pakota itseäni siihen, siitä ei seuraa mitään hyvää.
Tämä blogi muuttuu tavalliseksi lukupäiväkirjaksi. Kaikkea lukemaani en tänne kyllä lisää.